Elämä - lahja vai rangaistus? Joskus on päiviä, jolloin tuntuu, että elämä on rangaistus, tuntuu että olisi parempi olla kuollut. Toisaalta tuntuu, että mikään ei ole ihanampaa, kuin eläminen. Joudumme kuitenkin monesti näkemään tai kuulemaan, kuinka jonkun elämä loppuu.

Jatkuvasti mediassa kerrotaan pommi-iskuista, ja sodista, joissa kuolee useita ihmisiä. Samaan aikaan, kun jossakin päin maailmaa joku nukkuu pois, toisella puolella planeettaamme joku toinen syntyy. Ihmeellistä, eikö vain?

Elämässä on niin paljon hyviä ja huonoja asioita. Kauniit muistot ja hyvät ystävät saavat meidät kuitenkin usein jaksamaan, vaikka joskus ikävät tapahtumat ja ilkeät ihmiset tekevät meidät onnettomiksi ja saavat meidät miettimään elämän tarkoitusta. USA:ssa joka 18 minuutti joku tekee itsemurhan, Suomessa päättyy joka vuosi melkein 1000 työikäisen ihmisen elämä itsemurhaan, nuorista, vanhuksista ja lapsista puhumattakaan.

Kuolema saattaa joskus pelottaa. Tuntuu, että sitä sitten vain jää "vihanneksena" lojumaan maahan. Mutta musta tuntuu, että niin ei käy. Kun kuolemma, pääsemme lepäämään ikuiseen rauhaan ja saamme taas viettää aikaa niiden kanssa, jotka me itse olemme joskus menettäneet.

 

Ja taas joudun ihmettelemään, että mihin tää maailma on menossa.

Jenkit nauravat ja sylkevät kaikkien niiden päälle, jotka eivät ole yhtä rikkaita, kauniita ja laihoja. Ihminen voi olla kaunis vaikka hän olisikin lihava tai hän voi olla ruma ollessaan laiha. Eivät kaikki voi olla mallinmitoissa ja kauniita kuin barbie -nuket, mutta siksi ihmisten sortaminen ulkonäön tai varallisuuden perusteella onkin väärin. Ilkeät ja pahat sanat itsestä jäävät paremmin muistiin kuin kehut ja kannustavat puheet. Liian helposti vähättelee omia ongelmiaan ja lahjojaan. Se ei tietenkään ole järkevää, koska jokaisella on omat ongelmansa, ja ne ovat juuri niin suuria, kuin miltä ne itsestä tuntuu. Ja jokainen on aivan varmasti edes jossakin asiassa hyvä. Ikinä ei saisi vähätellä itseään tai tunteitaan, sillä ne ovat tärkeitä, ne tekevät sinusta juuri sinut.

Ja entäs tämä luokitteleminen? Varsinkin nuoria luokitellaan liikaa. Tässä muutamia esimerkkejä: massasta eroavat leimataan omituisiksi ja lihavat rumiksi. Hevarit ovat saatananpalvojia, ja jos menet laittamaan päällesi mustaa ja korsetin olet gootti. Koska me opimme ymmärtämään, että jokainen ihminen on erilainen, jokaisella on omat arvonsa, tapansa ja ylpeytensä? Kenenkään ei pitäisi joutua nöyryytyksen tai haukkumisen kohteeksi. Se on väärin. Sillä kukaan meistä ei ole täydellinen.

Pääasia onkin, että on itse tyytyväinen itseensä.

Pinkin Stupid girls on hyvä biisi kuvaamaan naisten käsitystä kauneudesta nykyaikana. Rintaimplantit, rasvaimut, Botox-ruiskeet, solarium, syömishäiröt. Tervetuloa maailmaan, jossa ihmisessä on enemmän kemiallisia myrkkyjä kuin ihokudosta, hammasharjoja tungetaan, kurkkuun treenataan hullunlailla ihmisistä voimanaisia ja raadetaan 24/7 jotta vastattaisiin 2000 -luvun kauneusihanteisiin. Tällainen on Hollywood. Mainosten luoma kuva kauneudesta on vääristynyt ja sairas.

Ja nyt kun pääsin oikein mainoksiinkin käsiksi, niin pääsenpähän ihmettelemään, että miksi kaikissa mainoksissa on vain kauniita ihmisiä? Onhan se toki edustavaa, mutta eikö esimerkiksi Clearasil mainoksissa kuuluisi näkyä ihmisiä, joilla on finnejä, eikä ihmisiä joilla on iho kuin vauvanperse? Eihän sellaiset sitä Clearasilia tarvitse? Eikö mainoksissa voisi olla vain täysin normaaleja ihmisiä? Miksi mallien tulee olla anorektisen laihoja, ja helvetin pitkiä? Myös lyhyt ja hieman pyöreämpi ihminen voi olla kaunis. Tai no, minun mielestäni ainakin sellainen on kauniimpi, kuin henkilö josta erottaa jokaisen kylkiluun. Ja minkä takia niitä ihmisiä pitää muokata mainoskuvissa? Eikö ne nyt herranjestas sentään saa olla omia itsejään, eikö heitä voida hyväksyä kaikkine virheineen päivineen?

 

Historiaa, saksaa, englantia, ranskaa.. Non scholae, sed vitae discimus. Suuri osa nuorista ei osaa arvostaa koulun todellista merkitystä, en ajoittain minäkään. Sitä ajattelee välillä, että koulu on eräänlainen vankila, keskitysleiri, jossa oppilaat pakotetaan opiskelemaan, tekemään läksyjä, pänttäämään adverbejä ja muita koukeroita. Koko koulu tuntuu olevan turha. "Pärjäisin mä ilman kouluakin" on melko yleinen lause, ja varmasti ainakin joskus kaikki ovat ajatelleet tai tulevat ajattelemaan näin.

Kaikilla maailman lapsilla ja nuorilla ei ole mahdollisuutta opiskella, ja tämä tulee muistaa, kun on niin onnekas kun asuu tällaisessa hyvinvointi valtiossa kuin mikä Suomi on. Peruskoulu on ilmainen ja kouluruoka on terveellistä sekä ilmaista oppilaille. Näin kaikilla on mahdollisuus peruskouluopetukseen, varallisuudesta riippumatta. Toisella puolella maapalloa perheillä ei ole varaa lasten koulunkäyntiin, hyvä jos ruokaa saa pöytään. Kehitysmaissa lapset eivät saa olla lapsia, vaan heidät laitetaan töihin tekemään pitkiä työpäiviä kohtuuttoman pienellä palkalla, jotta saisivat edes jotain syödäkseen. Kehitysmaiden lapsilla ei ole yhtä hyviä mahdollisuuksia käydä koulua kuin länsimaissa. Kaikki heistä ei osaa edes laskea tai lukea.

Miksi me sitten valitamme? Emmekö me voisi tyytyä siihen, mitä meillä on? Olemmeko me suomalaiset nuoret niin pilalle hemmoteltuja, että vaikka saamme jo paljon, vaadimme aina vain enemmän?

Olipa kerran pieni tyttö. Tyttö alkoi miettiä, mitä kuolema on.

"Kuolema on varmaan sellainen valkoinen höyhen, joka kutittaa hiljaa, ja saa loppujen lopuksi aivastamaan. Tai sitten se on laiva, suuri valkoinen purjelaiva, joka lipuu hitaasti, mutta arvokkaasti kohti, ja ottaa mukaan. Vie jonnekin paikkaan, jossa on turvallista ja hyvä olla, sinne jota uskovaiset kutsuvat taivaaksi. Ja sitten kaikista tulee enkeleitä, sellaisia nättejä joilla on valkoiset kaavut. Ja ne laulaa, ja soittaa harppuja, ja vilkuttelee kaikille rakkaille maanpinnalla. Ehkä ne joskus pääsevät sinne jopa seurailemaan lähimmäisiään. Mitä he tekevät? Ehkä he saavat joskus lohduttaa heitä, olla heidän kanssaan iloissa ja suruissa, estää vakavia onnettomuuksia. Tai ehkä taivasta ei ole. Ehkä ihmiset jäävät tänne. Maapalolle. Hymyilemään ja levittämään hymyä.

Jokaisen elämään.

Jokaiseen päivään."

Mutta miksi sitten kuolema pelottaa kaikkia niin hirveästi? Mikseivät kaikki voisi uskoa valkoisiin purjelaivoihin, höyheniin, ja vaaleakaapuisiin enkeleihin? Miksi kuolemaa kuuluu pelätä?

Minä uskon valkoisiin purjelaivoihin ja höyheniin. Kuoleminen on kaunista, sitä ei kuulu pelätä. Tosin, se jättää jälkeensä paljon surua. Mutta se myös lähentää ihmisiä, saa heidät miettimään, oppimaan, että jokaisen aika on rajallinen. Ja oppii sen, että elämästä kuuluu pitää kiinni. Elämästä kuuluu nauttia.

Ei ole iloa ilman surua.